Yhden mielenosoitukseen osallistuneen henkilön oma kertomus Vapaus pelissä -tapahtumasta, jonka hän pyysi julkaisemaan anonyymina.
Asetin huivin kasvoilleni. Sade oli muuttanut maan mutaiseksi, ja huusimme yhdessä “Ei fasismia Helsingissä” Ihmisten tunnelma oli käsinkosketeltavana ilmassa, olin saapunut Hesperialle puoli seitsemältä. Myöhemmin sain kuulla että poliisi oli estänyt liikkumisemme. En tuntenut ketään joukosta, joka yritti vähentää ilman viileyttä hyppimällä ylös ja alas. Ihmiset lähtivät liikkeelle, ja minä tunsin adrenaliinin kohahtavan sisälläni. Huusin iskulauseita muiden mukana keuhkojeni pohjasta.
Kulkueemme ei ollut ennältänyt liikkua kuin muutaman kymmentä metriä, ja yhtäkkiä ihmiset lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan, toiselle kadulle. Koska olin ensikertalainen, en tiennyt mitä odottaa, joten sydän tykyttäen juoksin muiden perässä. Poliisit olivat ilmeisesti taas estäneet kulkuamme. Saavutimme suuren nurmialueen, jonka sade oli kastellut liukkaaksi. Poliisit olivat jo asemissaan, he halusivat parhaansa mukaan estää meidän kulkemisemme. Ihmiset kannustivat toisiaan, kukaan ei näyttänyt juuri pelkäävän poliiseja, ja eihän niin kuulukkaan tehdä. Juostuamme nurmikentän läpi, pääsimme Mechelininkadulle. Se näky on iskostunut mieleeni ikuisesti. Mäen alapuolella poliisit olivat estäneet kulkumme, ja heidän takanaan 612 jatkoi marssiaan, mutta jotkut heistä tulivat poliisien selkien turvista huutamaan meille. Juoksin mäkeä alas, ja karjuin kaikella voimallani:
“Ei fasismia minnekkään!”
Tuijotin poliisia tämän mellakakypärän läpi silmästä silmään. Olimme kaikki täynnä voimaa, täynnä tahtoa näyttää ettei rasismi, fasismi tai nationalismi ja sen hyväksyminen kaduille ole oikein. Ihmiset kääntyivät kannoiltaan ja alkoivat juosta. En tiennyt mitä tapahtui, ennen kuin lähdin itse juoksemaan perässä. Kuulin suhahtavan laukauksen, ja poltteleva kipu levisi nilkkaani. Se tuntui siltä, kuin palava pullo oltaisiin suurella voimalla isketty kohti. Minä olin juoksemassa karkuun. En heitellyt pulloja, minä vain huusin. Silti poliisi onnistui ampumaan minua, karkuun juoksevaa teiniä, vaikkakin otetaan huomioon että poliisi ampui summamutikassa pakenevaan väkijoukkoon aseella, joka voi oikeaan kohtaan osuessaan tappaa. Jatkoimme kulkuamme saman nurmen läpi.
Poliisi oli juuri ampumalla suojellut äärioikeistolaisuutta.
Matkamme loppui mellakkapoliisien piirittäessä meidät. Jäin mottiin noin viidenkymmenen ihmisen kanssa. Sade oli yltynyt, kunnes tajusin ettei liikkuminen tulisi jatkumaan. Nilkkaa poltteli ja seisoskelu teki kipeää. Yritimme kaikki kysyä poliiseilta, milloin pääsemme pois ja mitä tulisi tapahtumaan. Emme tietenkään saaneet vastausta. Mellakkapoliisit alkoivat poistaa ihmisiä motista, yksitellen bussiin odottamaan sen täyttymistä, vieläkään saamatta selitystä, minne heidät vietäisiin. Itse seisoin litimärkänä motissa lähemmäs toista tuntia, olo oli heikko ja jalan kipeys paheni.
Lopulta minutkin siirreettiin neljän muun kanssa poliisiauton taakse, ja meidät kuljetettiin kisahallille putkaan. En ollut ikinä edes nähnyt putkaa, ja se sai minut ahdistumaan. Kysyin kisahallin sisään minua vieneeltä poliisilta, mitä olin tehnyt. Kuulemma olin heitellyt kiviä, joka ei pitänyt paikkaansa, eihän poliisi siitä välittänyt. Pyysin särkylääkettä kipeään jalkaan. Tuntui riipaisevalta, kun koko pieni omaisuuteni, -kännykkä, kuulokkeet, pari kolikkoa, kaulakorut, hakaneulat ja huivi laitettiin muovipussiin, ja minut siirrettiin putkaan. Siellä oli kylmä, myöhemmin myös kerrottiin siellä olevan luteita.
Ajattelin siellä istuessani, mitä olin tehnyt. Vastustin nationalismia, rasismia ja fasismia. Tahdoin näyttää muiden kanssa, ettei sitä haluta kaduille. Mutta poliisi suojeli äärioikeistolaisia ampumalla ja viemällä viattomia putkaan. En ole tehnyt rikosta, kukaan meistä ei tehnyt. Jos rikokseni on se, että en hyväksy poliisin ylivaltaa, tai moneen otteeseen mainitsemiani rasismia ja fasismia, niin kyllä, olen sitten rikollinen.
Itsenäisyyspäivä muutti tavan jolla katson maailmaa.